Tänään meistä monet saavat kukkia, lahjoja ja herkkuja. Meitä hemmotellaan ja meille lausutaan kauniita sanoja, sillä onhan kansainvälinen naistenpäivä. Päivä, joka muistuttaa meitä, kuinka upeita olemme ja kaiken sen ihanan arvoisia. Silti tämä päivä haastaa minut kirjoittamaan myös sellaisesta, josta en haluaisi, naisiin kohdistuvasta epäkunnioittavasta käytöksestä ja jopa väkivallasta. On vaan aivan pakko.

Sukupuolistunut ja erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa valtava ongelma. Suomalaiset naiset kokevat muihin EU-maihin verrattuna toisiksi eniten väkivaltaa. Lähes joka toinen nainen Suomessa on kokenut väkivaltaa parisuhteessa. Se on surullisen suuri joukko.  Osalla naisista on muita korkeampi riski joutua väkivallan uhriksi mm. seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat, vammaiset naiset, ikääntyneet naiset, päihteitä käyttävät naiset.

Väkivallalla on suurten inhimillisten kustannusten lisäksi suuri yhteiskunnallinen hintalappu: pelkästään naisiin kohdistuneesta fyysisestä parisuhdeväkivallasta aiheutuu terveydenhuollolle liki 150 miljoonan euron lisäkustannukset vuodessa. Todellisuudessa kokonaiskustannukset ovat tätä vieläkin suuremmat, ja muiden kuin fyysisen väkivallan kustannukset, saati muut haitat, jäävät usein piiloon. Lisäksi palveluja koskevia kustannuksia aiheutuu myös sosiaali- ja oikeuspalveluille.

Suomi on sitoutunut Istanbulin sopimukseen, jonka tavoitteena on naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen ja poistaminen, väkivallan uhrien suojeleminen sekä väkivallan tekijöiden saattaminen edesvastuuseen. Askeleita oikeaan suuntaan onkin otettu vuoden 2015 jälkeen esimerkiksi lisäämällä turvakotipaikkoja, muuttamalla lähestymiskieltoa käsittelevää lainsäädäntöä ja avaamalla SERI-tukikeskuksia. Silti paljon on vielä tekemättä.

Suomessa on hyvät valtakunnalliset ohjeet (THL) lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn. Tästä huolimatta riittäviä ohjausrakenteita tai palveluja ei ole järjestetty. Esimerkiksi turvakoteja ei edelleenkään ole riittävästi, eivätkä ne tavoita kaikkia, jotka tarvitsisivat niiden palveluita. Lainsäädäntökin laahaa jäljessä.

Järjestöt ovat naisiin kohdistuvan väkivallan asiantuntijoita jo pitkään. Ne tuottavat suurimman osan ehkäisevistä sekä erityistason palveluista, joilla tuetaan väkivallan kokijoita ja tekijöitä väkivallattomaan elämään. Järjestöiltä puuttuu kuitenkin riittävä rahoitus palveluiden järjestämiseksi. Rahoitus on myös epävakaalla pohjalla, ja tulee heikentymään entisestään tulevina vuosina, ellei STEA:n rahoitusta korvata muilla keinoin. Tätä kolmannen sektorin yhteistyötä pitäisi tiivistää hyvinvointialueiden kanssa ratkaisevasti, eikä siirtää palveluja ”ei kenenkään vastuulle”.

Erityistoimet yhdenvertaisuuden edistämiseksi eivät ole syrjintää. Suomen tulee sitoutua Istanbulin sopimukseen teoin, ei vain sanoin.

Kaikesta huolimatta hyvää naistenpäivää, olkoon se juuri sinulle täynnä iloa, lempeä ja arvostusta ja jos ei ole, niin hae apua, olet sen arvoinen.

Niina