Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnassa oli tällä viikolla jälleen todella mielenkiintoinen tapaaminen.

Tällä kertaa Sitran kanssa. Sitra on tulevaisuustalo, jonka tehtävänä on edistää suomalaisten hyvinvointia ja vauhdittaa talouden kasvua luonnon kantokyvyn rajoissa. Luotaa tulevaan, tuottaa innovaatioita ja uudistaa yhteiskuntaa.

Aiheena tapaamisessa oli luonto ja sen vaikutus talouteen. Ja uskokaa tai älkää vaikutus on ihan mieletön.

Monet kansantautimme, kuten diabetes, astma, allergia ja mielenterveyden haasteet nielee verorahojamme vuosittain yli 3,5 miljardia euroa, siis ihan joka vuosi. Eikä kustannukset jää tähän, sillä vuosittaiset välilliset kustannukset ovat 12 miljardia euroa, kun lasketaan mm. poissaolot töistä ja sitä kautta tuottavuuden menetys.

Luonnolla on tutkimusten mukaan merkittävä rooli terveyteen, sen kehittymiseen ja ylläpitoon. Mikä säästöpotentiaali, kun vain oven avaamme ja ulos astumme. Mennä pihalle, metsään, vesille tai puistoihin. Ei luonto toki kaikkea hoida eikä paranna, mutta jos edes vähän, niin sekin on jo paljon.

Ajatella jos tähän panostettaisiin oikeasti. Lasten leikkipaikoilla olisi oikeaa multaa, nurmea ja kasveja eikä muovia. Eläimet olisivat osa terveyden ylläpitoa. Lapset leikkimään luontoon ja hoivaamaan eläimiä ja mummot ja papat metsään vielä hoivakodissakin. Elinikäinen luontosuhde kunniaan.

Miksi innostun tästä niin hurjasti. Eilen katselin illalla tv:tä ja siellä oli ohjelma japanilaista. Yli 70-vuotiaat palasivat työelämään, kun eliniän odote on lähes 100 vuotta ja monilla heistä vielä virtaa riittää. Syntyvyys laskee myös Japanissa, joten ihmiset, jotka kykenevät ja haluavat, tekevät edelleen töitä. Yksi ihan keskeinen syy tähän hyvinvointiin oli diabeteksen saaminen hallintaan. Japanissa on paneuduttu asiaan ja alettu toimia. Pitäisikö meilläkin.

No, ennen kuin kukaan hikeentyy, niin ei, en ole esittämässä eläkeiän nostoa vaan sitä, että jokaisella olisi mahdollisuus elää tervettä ja täyttä elämää loppuun asti. Ja tähän elämään voisi kuulua myös työnteko omien kykyjen ja halujen mukaan.

Aikanaan mummoni hoiti kasvimaata koko ikänsä. Oli vähintään sormet mullassa keväästä syksyyn. Pihalla juoksi saksanpaimenkoiria ja vapaa-aika meni metsässä viesti- ja tottisharjoittelussa ja Saimaalla saaressa touhuten.

Arkeen kuului vahvasti elinikäinen arkiliikunta, naisvoimistelun ohjaaminen ja vanhemmiten senioritanssien veto.

Lintuja ruokittiin ja siilille kannettiin vettä ja apetta. Sitten niiden puuhia seurattiin ikkunasta. Arki oli hyvin aktiivista, johon kuului oleellisena osana luonto ja eläimet, josta samalla saatiin myös luonnonrauha.

Mummo eli yli 90-vuotiaaksi.

Mietin, että ehkä tämä sisällä kökkiminen tappaa hitaasti niin kehon kuin sielunkin, joten ylös, ulos ja metsään kaverit.

Niina